Conroy maalaa - tapansa mukaan - vahvaa kuvaa Yhdysvaltojen syvästä Etelästä lähimenneisyydessä. Tällä kertaa pääpaikkana on Charlestonin kaupunki. Tarina alkaa vuonna 1969 kun joukko erilaisia nuoria törmää toisiinsa yhden ainoan intensiivisen kesäpäivän aikana. Lyhyessä ajassa syntyy iso joukko ystävyyssiteitä jotka kantavat vahvana vuosikymmeniksi eteenpäin.
Ydinjoukon muodostavat orpokodin asukkaat Betty sekä sisarukset Niles ja Starla, miestennielijä Sheba ja kaksoisveljensä Trevor (joka on kaupungin ensimmäisiä julkihomoja), Charlestonin valkoiseen yläluokkaan kuuluvat Chad, Fraser ja Molly sekä kaupungin ensimmäisen mustaihoisen jalkapallovalmentajan poika Ike. Kaiken keskustassa on kuitenkin Leo King, Konna lempinimeltään. Leo on kirjan alussa palannut juuri kotiinsa sovittamaan huumeisiin sekaantumistaan yhdyskuntapalvelulla. Hän kamppailee monimutkaisen äiti-suhteensa ja isoveljensä itsemurhan ristiaallokossa ja saa ensimmäiset oikeat ystävänsä vasta 17-vuotiaana tuona pitkänä kesäpäivänä, joka muuttaa hänen koko elämänsä.
Conroymaiseen tyyliin kirjassa liikutaan eri aikakausissa. Vuoden 1969 lisäksi eletään 1980-luvun loppua. Tässä myöhemmässä ajassa Leosta on tullut paikallislehden kolumnisti ja vanha ystäväjoukko kokoontuu taas yhteen auttakseen yhtä joukosta eksynyttä. Välillä käydään mutka länsirannikolla mutta enimmäkseen pysytellään Charlestonin kuumilla kaduilla.
Conroy kirjoittaa väkevästi ja etelän kuumuus, kosteus ja jännittyneisyys tihkuvat tekstistä läpi. Luokkaerot, rotuerottelun loppuminen, seksuaalinen vaputuminen ja roomalaiskatolisuuden vahva rooli kietoutuvat yhteen sähköiseksi ilmapiiriksi jota Conroy rikkoo hirtehisellä huumorilla nokkelissa dialogeissaan. Lisäjännitettä tuovat väkivaltaiset haamut nuorten lapsuudesta - traumaattisia lapsi-vanhempi suhteita ei tästä kirjasta puutu.
Ainekset ovat siis mainiot ja lopputulos voisi olla elämää suurempi eeppinen ystävyyden voiman ylistys. Vaan ei ihan ole. Muutamat asiat häiritsivät itseäni liikaa. Leo on - huumemenneisyydestään huolimatta - niin siloposkinen joka äidin unelmavävy että tämä syö jo tarinan uskottavuuttaa.Vanhoja luurankoja on vähän joka toisessa kaapissa myös sellainen määrä että vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi pikkunokkela huumori dialogeissa menee välillä liialliseksi rikkoen muuten koskettavan juonenkäänteen.
Noista puutteista huolimatta Etelän tuulet on ilman muuta vahva ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Henkilöt piirtyvät mieleen pitkäksi aikaa ja kirjan loputtua on haikea olo, kuin olisi ystävän hukannut.
* * * *
* * * *
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti